Nellihän kävi elokuussa ortopedi Silvia Jauernigilla lonkka-, polvi- ja kyynärkuvissa. Syy, miksi ylipäätään Nellin kuvasin, oli yksinkertaisesti huoli koiran hyvinvoinnista. Agility on todella vaativa ja rankka laji koiralle. Koska olimme viimein nousseet kakkosiin ja odotettavissa oli intensiivisempää treeniä, halusin olla varma, että Nepparin fysiikka on kunnossa, jotten aiheuta koiralle tuskallista loppuelämää. Varsinkin, kun Nellin takapään hyppytekniikka ei kehittynyt harjoituksista huolimatta paremmaksi.

Hyppytekniikka saattaa, ja varmaan aluksi tuntuukin, suurimmasta osasta treenaajia ihan hömpältä. Itsellänikin meni useampi treenikerta ennen kuin pääsin jyvälle, mitä hommassa haetaan. Videointi auttoi, koska pääsin katsomaan hyppyjä hidastettuna. Asiantunteva hyppytekniikkakouluttaja pystyy päättelemään paljon koiran hyppytekniikasta. Hyppääkö koira etu- va takapainotteisesti? Käyttääkö koira takapäätään oikeaoppisesti hypätessään? Hyppääkö koira matalalla ja pitkälle vai korkeita, lyhyitä hyppyjä? Hyppääkö koira vinoon? Joustaako etuosa oikeaoppisesti? Syitä huonoon/heikohkoon hyppytekniikkaan voi olla monia, esimerkiksi harjoittelun puute, jäykkyys lihaksissa tai jopa fyysinen vika. Nimenomaan hyppytekniikkaa treenatessamme kävi ilmi Nellin takapään heikkous. Rimoja Nelli ei pudotellut juuri koskaan.

Laitoin siis vielä jälkijunassa ortopedille kyselyä, että jos kuvista pitäisi arvioida lonkkaluokitus, niin mikä se hänen mielestään olisi. Vastaus tuli, että "lonkkaniveldysplasian HD (Flueckiger) luokittelun mukaan: vasen lonkkanivel = lievä lonkkaniveldysplasia = aste C ja oikea lonkkanivel = rajatapaus = aste B".

Ensituntumalta ajattelin, että hitto. Olenkohan nyt ollut hätähousu ja ylireagoiva, kun olen ripustanut Nepparin agilitymonot naulaan? Tästä ajatuksesta jopa hieman kiihtyneenäkin, syöksyin rohkeasti internetin ihmeelliseen maailmaan sekä keskustelin ja kyselin asiasta henkilöiltä, joilla kokemusta tähän liittyen on. Tarkoituksenani siis saada lisää tietoa löysistä lonkista. En todellakaani ole vielä aiheeseen perehtynyt kuin pintapuolisesti. Ja aiheeseen liittyviä mielipiteitä ja faktoja on varmasti muitakin.

Yllätys - ainakin itselleni - putkahti esiin. Tälläinen tavanpulliainen ei tiennyt, että tuo lonkkaluokitus A-E ei ota juurikaan kantaa lonkkien löysyyteen. Olin tästä hieman ihmeissäni, sillä kuvittelin tuon luokituksen nimenomaan kertovan kaikki. Jos on A-lonkat, niin hip hurraa! Eikun harrastamaan. Vaan pieleen meni tämä päätelmä. Luokitus toki kertoo lonkkien rakenteesta ja toimivuudesta, mutta ei niiden tiiviydestä / löysyydestä.

Esimerkkinä tiedän tapauksen, jossa koiran lonkat on virallisesti kuvattu A/A -lonkiksi. Omistaja on hyvillä mielin harrastanut mm. agilitya ja koirakko kehittyi lajissa hienosti. Kunnes koira alkoi oireilemaan. Ja sitten todettiin nivelrikko. Tällä hetkellä koira voi olosuhteisiin nähden hyvin, kuntoutus jatkuu edelleen. Lonkkakuvat (ne A/A) näytettiin useammalle yleiseläinlääkärille sekä ortopediaan perehtyneelle eläinlääkärille. Kaksi ilmoitti, että lonkat ovat todella löysät, mistä johtuen nivelrikko pääsi kehittymään. Viiden mielestä lonkissa ei ollut mitään vikaa.

Löysien lonkkien tiedonjanossa eksyin myös lukemaan aiheesta nimeltä Pennhip. Juha Kallion kirjoitus avarsi asiaa paljon, suosittelen lämpimästi lukemaan. PennHip oli itselleni täysin vieras käsite. Kirjoituksen avulla sain jonkinlaisen käsityksen, mihin lonkkaluokitus perustuu ja miten lonkkien löysyys todetaan. Lonkkaluokitus A-E ei siis kerro koko totuutta. Myös kuvausasennolla on suuri merkitys, varsinkin pienten koirien kuvauksissa. Yllämainitun koiran omistaja kertoi, että kuvausasento sai koiran lonkat näyttämään tiiviimmiltä kuin mitä ne todellisuudessa olivat. On siis katsottu kuvia eikä koiraa. Lonkkien löysyys näkyy parhaiten kuvattuna Pennhip-menetelmällä, mutta normaaleiden lonkkakuvausten yhteydessä (tai jos muuten vie koiran tutkittavaksi ja se rauhoitetaan) voi pyytää eläinlääkäriä kokeilemaan onko lonkat löysät vai tiiviit. Luotettavimman arvion pystyy tekemään ortopediaan perehtynyt eläinlääkäri, osviittaa saa tietenkin myös yleiseläinlääkäriltä.

Mielestäni tästä asiasta voisi ja tulisi puhua enemmän. Tuki- ja liikuntaelinsairauksiin / luustoon perehtyneet eläinlääkärit voisivat kertoa koiriaan kuvauttaville amatööreille hieman tarkemmin lonkkakuvauksesta ja -luokituksesta sekä siitä, mitä sen avulla voidaan ehdottomasti todeta. Ja mitä ei. Tärkeää olisi myös, että kuvauksia ja varsinkin kuvien analysointia tekevien tulisi olla ortopediaan perehtyneitä eläinlääkäreitä. Olen tietoinen muutamasta tapauksesta, joissa yleiseläinlääkäri on todennut kuvien perusteella koiralla nivelrikon, mutta kun kuvat on analysoitu ortopediaan perehtyneen eläinlääkärin toimesta, on diagnoosi kumottu ja todettu, ettei koiralla olekaan nivelrikkoa. Sama myös toisin päin. En missään tapauksessa halua  kyseinalaistaa yleiseläinlääkäreiden ammattitaitoa vaan korostaa sitä, että jos koiran kuvauttaa, tulisi kuvaus ja analysointi tehdä luustoon erikoistuneella asiantuntijalla eli ortopediaan (tuki- ja liikuntaelinsairauksiin) erikoistuneella / perehtyneellä eläinlääkärillä. Tämäkään ei aina tarkoita yksimielistä lopputulosta, mutta todennäköisyys mahdollisimman oikeaan diagnoosiin heti alkuun on suurempi kuin yleiseläinlääkärillä.

Olen pohtinut, kuinka moni agilitya enemmän tai vähemmän tosissaan harrastava on koiransa kuvannut. Varsinkin niissä roduissa, joissa mikään kuvaus ei ole jalostuksen kannalta pakollinen. Asiasta olisi tärkeää keskustella ihan "ruohonjuuritasolta" alkaen, jotta myös tälläiset tavanpulliaiset ymmärtäisivät asian merkittävyyden. Avoin keskustelu lajin harrastajien, kasvattajien, koiran omistajien, eläinlääkäreiden ja ortopediaan perehtyneiden eläinlääkäreiden kesken olisi mahtavuutta.

Aluksi jo totesinkin agilityn olevan rankka laji koiralle. Sattumalta osui silmään Facebookin uutisvirrassa agilitytuttavan jakamana varsin osuva kirjoitus. Kannattaa lukea. Voin rehellisesti sanoa, etten agilitya aloittaessani ajatellut lajin mahdollisia tervysriskejä / -haittoja tietämättömyyttäni ollenkaan. Onneksi älysin jo varhain sen, ettei meidän tie Nellin kanssa olisi huipulle asti vienyt. Enkä usko sinne pääseväni Elsankaan kanssa. Enkä tiedä, haluaisinko edes. Vaikka nautin kisaamisesta, pystyn toivottavasti aina pitämään jalat maassa ja järjen päässä sen suhteen, että agility on koiran ja minun yhteinen harrastus. Hauska sellainen. Agilitya ei tulisi harrastaa koiran terveyden kustannuksella vain siksi, että omistaja haluaa harrastaa. On oltava realisti sekä omien kykyjen että koiran suhteen. Kisaava koira on verrattavissa huippu-urheilijaan. Koirasta on pidettävä huolta säännöllisillä fysioterapeutti- / osteopaattikäynneillä ja tekniikan on oltava kunnossa, jotta loukkaantumisriski minimoidaan. Ja kaiken pohjana on koiran fyysinen soveltuvuus lajiin.

Aion kuvauttaa Elsan ennen kuin aloitamme kisaamisen. Se aika koittaa joskus ensi keväänä tai kesänä. Elsalla on tarkoitus teettää pentuja parin vuoden päästä / sisällä ja hiljaa toivon, että kasvattaja osallistuisi kuvauttamiseen, vaikkei sitä rotumme jalostuskriteereissä vaaditakaan. Ja samalla haluan ortopedin kannanoton lonkkien löysyydestä.

Täällä on siis pohdittu kerrakseen. Mahtoiko herättää ajatuksia.